Mistä tietää, että syksy on tullut?

No tietenkin melankoliasta. Sitä ei voi väistää eikä kiertää. Parasta mennä suoraa päin. Kyllä se sitten loppuukin. Aikanaan.
Viime yön itkin ja luin. En itkenyt siksi, että lukemani oli huonohkosti kirjoitettua romanttista-ahdistusta, surkeutta ja haikailua vaan niille kaikille muistoille ja ikävälle joita tämä tuttuakin tutumpi tarina tuo mieleeni. Mennyttä aikaa jota ei halua takaisin, mutta jota kaipaa silti.

Toinen merkki alkaneesta syysmelankoliasta on alkuviikosta näkemäini uni. Siinä J makasi kylpyammeessa Jim Morrisonmaisesti vaikkakin hengissä. Minä istuin puutuolilla ammeen vieressä ja hän kertoi minulle jotakin. En enää muista mitä, mutta keskustelumme oli kuitenkin lämminhenkinen. Herätessäni tunnelmani oli outo. J ei ole tullut uniini enää pitkiin aikoihin, ja muutenkin suhteeni häneen on jo melko neutraali. Silloin tällöin kun en voi olla kuulematta ääntään, se ei enää juuri vaikuta. Unen jälkeen kuitenkin aloin pelätä, ettei hänelle ole tapahtunut mitään ja muistin kuinka tärkeä hän joskus olikaan. Hän jopa tuntui hetken tärkeältä sinä aamuna.

Jos omistaisin edes hiukan rahaa, nyt olisi se hetki jolloin ostaisin sen edelleen kaupassa minua odottavan Sir Elwoodin hiljaisten värien viimeisimmän levyn, sytyttäisin kynttilät ja kääriytyisin vilttiin sohvalla ja hienoisella jännityksellä (ei pelolla) kuuntelisin, mitä soittajat ovat saaneet aikaan. Miksi en kuuntele niitä kaikkia muita Sehv levyjä, jotka minulla on? En halua. Pelkään, että ne paljastaisivat liian monta piilotettua surua ja ikävää.